Kuolema Venetsiassa/Kansallisteatteri

Kirjailija haastaa luomansa hahmon

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa. Suomennos: Olli Suominen. Dramatisointi ja ohjaus: Michael Baran. Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone. Valo– ja videosuunnittelu: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Kristian Ekholm. Suomen kantaesitys 5.4.2017 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.

 

© Tuomo Manninen

Thomas Mannin (1875–1955) vuonna 1912 kirjoittama novelli Kuolema Venetsiassa on valkokangasklassikko. Teksti on täynnä maiseman ja ihmisten kuvausta, jonka siirtäminen elokuvaksi on luontevaa. Mutta kuinka asettaa näyttämölle teos, joka etenee vanhenevan miehen katseen ja ajatusten kautta ja jossa ei ole dialogia lainkaan?

Michael Baran on kiepauttanut tekstin takaisin tekijänsä luo. Esityksessä kuvataan prosessia, jossa teksti syntyy. Tarinaa alkaa kirjailijan hahmottelemien pienten detaljien kautta. Aluksi äänessä on vain kirjailija, mutta kun hahmo, kirjailija Gustav von Aschenbach, on saatu muovailtua valmiiksi, se alkaakin elää osin omaa elämäänsä.  

Hahmo jäykistyy ja odottaa vaativana uutta tekstiä suuhunsa, se pilkkaa luojaansa. Kirjailijan ja Aschenbachin välinen jännite on kiehtova, sillä kirjailija tuntuu välillä jopa kiduttavan hahmoaan pihtaamalla tekstin synnyttämistä, ja paikoin taas uuvuttaa tekstipaljouden alle.

Kirjailija kirjoittaa toisen kirjailijan sisäisestä maailmasta. Näytelmä on saanut lisänimen, Elegia menneistä maailmoista, millä viitattaneen niin Aschenbachin henkilökohtaiseen historiaan kuin uuden ajan pois huuhtomaan maailmaan. Rakkauden pohdintaa juoksutetaan antiikin mytologisen Faidra-hahmon kautta, mikä avaa näkökulmaa poikarakkauteen.

Mannin tekstin piirrot rakentuvat kaikkien aistien kautta. Lidon yläluokkainen hotellimiljöö asukkaineen tarjoaa esteettisesti nautittavan miljöön, mutta toisaalla haisevat Venetsian kujat ruokkivat ahdistusta.

Näyttämö on Jukka-Pekka Palon ja taiteilijauraansa tässä näytelmässä juhlistavan Jukka Puotilan. Puotila riutuu Aschenbachina ja on koskettavan kipuileva vanha mies, joka tietää, että tiimalasin hiekka valuu vääjäämättä kohti loppuaan.  

Palon kirjailija on tarkkaileva, härnäävä ja käskevä. Miesten välinen dynamiikka toimii erinomaisesti. Näyttämö on kuin kehä, jossa miehet ottavat mittaa toisistaan sekä elämän perimmäisistä kysymyksistä.

Lavastus on karun uljas pylväikköineen, huputettuine kristallikruunuineen ja antiikkituoleineen. Taustan kulahtaneella aateliskodin fondilla leikittelee valo, ikään kuin koleran kouriin joutuneen Venetsian valoisien päivien häivähdyksinä.

Sellisti Artturi Aalto on näyttämöllä kaiken aikaa ja hänelle annetaan tilaa pitkiin sooloihin. Soittaja on nuori, ja sinivalkoraitaisessa paidassaan hän on kuin kirjan kaunis poika, jota Aschenbach palvoo. He eivät kuitenkaan kohtaa toisiaan esityksen aikana, joten kauneus välittyy vain musiikin kautta.

Baranin ohjaama esitys on väliajaton, intensiivinen sukellus taiteilijan luomisprosessin syövereihin.

Hämeen Sanomat 12.4.2017