Vanja-eno goes iskelmä in the Riihimäki region

Hämeen Sanomat 18.2.2014

 

Tsehovin jalan jäljillä

Anton Tsehov – Juha Luukkonen: Vanja-eno goes iskelmä in the Riihimäki region. Sovitus ja ohjaus: Juha Luukkonen. Lavastus: Kimmo Sirén. Videosuunnittelu: Pietu Pietiäinen. Valosuunnittelu: Sami Rauhala. Äänisuunnittelu: Sinikka Isoniemi. Pukusuunnittelu: Tiina Joutsen. Kantaesitys Riihimäen Teatterissa 15.2.2014.
 

 

Jouko Puolanto (Kuva Aki Loponen)

Tanssilava - se pitää saada Lopelle. Näin ajattelee Riihimäen Teatterin esityksessä omaperäinen iskelmien maailmoissa elävä Vanja Voinikkala.

Ja sellainen tulee, tulee talkoilla Rakkauden tanssilava, jonne odotetaan itse Baddingiä esiintymään. Vanja on varma, että kun todella uskoo, niin ihmeitä tapahtuu.

Tsehov kuvasi näytelmissään ihmisen turhautumista, näköalattomuutta ja yksinäistä kaipuuta jonnekin. Hänen tulevaisuudenkuvansa oli synkkä, mutta näytelmiään hän nimitti kuitenkin komedioiksi, jollaisina muut eivät niitä aina kokeneet.

Riihimäen Vanja-eno goes iskelmä in the Riihimäki region on ehdottomasti komediaa, siitä tuskin syntyy suukopua. Mutta on se paljon muutakin, jopa tragediaa.

Hämäläistila keskiössä

Kaiken pohjana on Tsehovin Vanja-eno, henkilögalleriaa myöten, mutta tapahtumien keskiössä on hämäläistila. Professori Aleksanteri Sillanpää (Esko Rissanen) pitää sitä lomapaikkanaan ja kyykyttää sukulaisiaan nuoren vaimonsa (Maija Siljander) kanssa. 

Tekstin mausteeksi ovat päässeet myös linkolalaiset ajatukset ja lainaukset intiaanipäällikkö Seattlen puheesta. Suomalainen perusiskelmä sanoituksineen antaa oman rytminsä ja maailmankuvansa kokonaisuuteen.

Katja Peackock ja Jukka Peltola (Aki Loponen)

Juha Luukkosen risteyttämä usean tekstin kudelma purkaa tämän päivän tulehtuneita kohtia. Se kysyy ja rienaa. Toisaalta se valottaa mustan läpi suomalaista koomista totisuutta, ja heittää sen leikkiin sekä käsirysyyn.

Katsomon ja näyttämön rajaa rikotaan, videokuva elää mukana ja vahvan fyysisyyden kautta puserretaan tunnetta. Esimerkiksi Maija Siljanderin Jelena on vahva fyysinen roolityö.

Riihimäen omia näyttelijöitä vahvistavat Mikko Pörhölä, Jouko Puolanto sekä Jukka Peltola.

Pörhölän roolihahmo Seppo etsii koskettavasti seksuaalisuuttaan, Puolannon Vanja riipaisee tunteiden ääripäissä poukkoilevana pipopäänä ja Peltolan lääkäri Asikainen venyy analysoinneissaan raivoisaan kiihkoon.

Keskeneräinen mutta kiinnostava

Muutama katsoja sadatteli toteutusta teatterista poistuessaan. He olivat kaiketi luoneet ennakko-odotukset näytelmän nimen alkuosasta, Vanja-eno, ja olivat odottaneet perinteistä tsehovilaista esitystä.

Toisaalta, Tsehov aiheutti aikanaan närkästystä, joten samoilla jäljillä kuljetaan.

Jos halutaan uusia, nuoria katsojia, tähän suuntaan on mentävä. On tuttuja tarttumakohtia, mutta on jotain enemmän ja syvemmin.

Se, mikä jää keskeneräiseksi, on ylipitkäksi venyvä teksti. Ideasta on innostuttu niin, ettei saksia ole tohdittu käyttää.

Pitkät Tsehov-lainaukset eivät jaksa kantaa, ne nousevat paikoin liian osoittelevina ronskin tekstin keskeltä.

Jouko Puolanto (Kuva Aki Loponen)

Kokonaisuus laukkaa turhan moneen suuntaan. Yksilöiden ongelmista tiristetään rakkautta ja rakkaudettomuutta, seksuaalista poikkeavuutta, tai poikkeavuutta muuten vain. Sotatraumoja kaivellaan ja ekoajatuksilla lannoitetaan raiskattujen metsien maisemaa.

Linkkejä heitetään myös todellisiin tapahtumiin. Saamme tietää, mitä Esa Pulliainen sanoi Topi Sorsakoskelle, kun tämä sai viestin Baddingin kuolemasta. 

Keskeneräisyydestään huolimatta näytelmä on kiinnostavan eloisa. Näyttämökuvassa on tuore ote, sanomassa yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Mikko Pörhölä (Aki Loponen)