Frankenstein

Hämeen Sanomat 29.1.2013

Riski on siis olemassa

Frankenstein maalaa kuvan sokean tiedeuskon petollisuudesta

Nick Dear: Frankenstein. Perustuu Mary Shelleyn romaaniin. Ohjaus: Mika Myllyaho. Musiikki: Tapani Rinne. Lavastus: Kati Lukka. Puvut: Tarja Simonen. Valot: Ville Toikka. Äänisuunnittelu: Esa Mattila. Suomen kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.1.2013.

Antti Luusuanniemi (Kuva Stefan Bremer)

Näyttämön yltäkylläisen visuaalinen tarjotin houkuttelee ahmimaan. Valojen ja varjojen liike paljastaa, eksyttää ja puskee tekstintulkinta-apparaattia työhön. Myrskylyhdyt, urkupillit, erilaiset tulet ja jää sekä kaiken aikaa taustalla soiva äänimatto luovat goottilaiskehyksen Frankensteinin hirviön tarinalle.

Katsomon halkaisee ”catwalk”, jolla tehdään näyttäviä ampaisuja näyttämölle.

Nick Dearin Frankenstein-versiota voi seurata puhtaasti tarinana, siitä voi noukkia Mary Shelleyn alkuteoksen teemoja tiedemiehen kokeilun yllätyksellisyydestä ja ihmisten erilaisuuden pelosta, mutta se tarjoaa lisäksi erilaisia uhkia, jotka vaanivat koko maapalloa. Tieteen loikat luonnon järjestykseen sytyttävät maailmanpalon, jolle ei sammuttajaa taida löytyä.

Orjan ja luojan vallanvaihto

Kun Viktor Frankenstein (Antti Luusuanniemi) pakenee luomustaan, jää jäljelle nimettömän hirviön yksinäisyys. Kiusattu yksinäinen on ruutitynnyri. Tästä on helppo vetää analogioita todellisuuteen.

Vain sokea vanhus (Ismo Kallio) hyväksyy olion, näkee tämän sisäisen herkkyyden ja ottaa oppipojakseen. Hirviö (Esa-Matti Long), jonka kaikki muut ovat halunneet pois silmistään, onkin nopeaälyinen ja alkaa kysyä ja kyseenalaistaa. Moraaliset ja eettiset kysymykset nostavat terhakkaasti päätään.

Ismo Kallio ja Esa-Matti Long
(Kuva Stefan Bremer)

Kahden yksinäisen kohtaamisessa on lämpöä ja ymmärrystä. Nämä kohtaamiset ovat näytelmän suvantovaiheita, joskin taustalla putoilee pamahdellen kirjatietoa, mikä ohjaa tulkintaa tieteen kaikkivoipaisuuden petollisuuteen.

Alkaessaan tajuta itseään, asemaansa ja kokemaansa hirviö alkaa myös haluta. Halu on sekä fyysistä että koston makeaan mehuun sukeltamista. Valtakuvio pyörähtää ympäri, kun hirviö ottaa luojansa orjakseen.

Minka Kuustonen ja Esa-Matti Long
(Kuva Stefan Bremer)

Longin hirviöstä on tehty hyvin fyysinen ja aggressiivinen, mikä piilottaa herkän ja haavoittuvan mielen. Puhumaan oppineen hirviön artikulaatio kaipaa hiomista.

Luusuanniemi tekee komeasti tyypin, jolle tieteen tekeminen syrjäyttää kauniin morsiamenkin (Minka Kuustonen). Kuustosen Elizabethin ja hirviön kohtaaminen on yksi esityksen kihelmöivimmistä kohtauksista.

Mika Myllyahon ohjaus liikuttaa näyttämökuvaa kaiken aikaa. Urkupillein tehty musiikki ja epämusiikki luovat häiden ja hautajaisten tunnelmaa mutta ovat läsnä myös tarinan kuljetuksessa. Ajankulun, liikkeen ja ilmapiirin luomisen elementtimäärä on paikoin turhankin runsas. Katseen pitäisi ennättää liian moneen paikkaan.

Kaikesta huolimatta esitys on valtavan mukaansatempaava. Se on komeaa katseltavaa ja voisi hyvin houkutella nuorta katsojakuntaa.

Pirjo Puukko