Sinivalas avautuu ovelasti 
Paavo Westerberg: Sinivalas – Kadotuksesta ja kääntymisen mahdollisuudesta. Ohjaus Paavo Westerberg, dramaturgi Eva Buchwald, lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen, musiikki ja äänisuunnittelu Kasperi Laine. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.3.2020.

Elena Leeven Anna haluaa säilyttää ulkosaaristossa olevan mökin äidin kuoleman jälkeen © Tommi Mattila


On Annan 35-vuotispäivä ja sitä kokoonnutaan juhlimaan ison perheen kanssa mökkisaareen. Annan äiti on kuollut ja mökin kohtalo pitäisi ratkaista. Tämän kuvion ympärille Paavo Westerberg on kutonut ovelan Sinivalas-tekstin, jossa puretaan ongelmia niin ihmisen kuin maapallon muutoksen tematiikan tasolla, vanhaa Raamatun Joona ja valas -tarinaa vasten. Voiko tämän päivän ihminen päästä pimeästä ulos kuten Joona?

Elena Leeven Anna haluaa säilyttää saarimökin Matias-miehensä (Heikki Pitkänen) kanssa. Halun syy ei ole yksiselitteinen ja se saattelee ihmismielen tummiin vesiin. Myös Annan viidellä sisaruksella on omat näkökulmansa, joiden pohjana ovat muistot, tämän hetken ongelmat ja tulevaisuudenhaaveet. Juhlapäivään mahtuu myös komiikkaa, kipeiltä törmäyksiltä ei kuitenkaan vältytä. 

Juhlivat roolihahmot ovat koulutettuja ja menestyneitä. Jokaisella on oma pieni maailmansa, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Tyhjyyden, mitättömyyden, pettymyksen ja vihan tunteet puskevat pintaan ja sotkevat niin parisuhteita kuin perheen sisäistä dynamiikkaa. Jokainen on oman henkilökohtaisen muutoksensa kanssa yksin. Dialogi on terävää ja osuvaa, ajoittain myös runollista, ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Näihin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa on helppo samaistua. 

Westerbergin teksti on ajassa kiinni. Ilmastonmuutos on läsnä ja sen kanssa eläminen pelottaa. Pienet teot eivät riitä. Nyt haastetaan koko ihmiskunta, joka on tyrkännyt sormensa luonnon mekanismeihin. 

Näyttämökuva on jatkuvasti muuttuva ja liikkuva. Kati Lukan viitteellisen lavastuksen taustalla pyörii videokuvaa maisemasta, jossa ollaan, mutta kamera videoi myös roolihahmoja, vie salaisiin kohtaamisiin, henkilökohtaisiin hetkiin – jopa yksityisyyttä vaativiin hetkiin. En ole suuri näyttämövideoiden ihailija ja ensimmäisellä puoliskolla mietin, jaksanko seurata screenien virtaa.

Väliajan jälkeen kaikki muuttuu, arki ja yksilöiden puhe saavat rinnalleen toisen tason. Ehkä tarinaa ei voisikaan muulla tavalla rakentaa, sillä liike yksilön asioiden ja maapallon mittakaavan asioiden välillä on tiheää ja monikerroksista. Myös musiikkia käytetään tarkoituksenmukaisesti, sillä on tarkka merkityksensä.

Näytelmä laajenee lopussa aivan uudelle tasolle. Yhden sisaruksen mukanaan tuoma vieras, kirjailija Laura (Emmi Parviainen) on seurannut tapahtumia tiiviisti, ja vähitellen hän liukuu ikään kuin naruista juonta liikuttelevaksi tarinankertojaksi. Kuvana ja äänenä monistettu Laura on kuin antiikin tragedian kuoro, joka kuvaa tapahtumia. Hän on myös tarinaa kirjova hahmo, joka pystyy viime hetkellä muuttamaan loppuratkaisua - kaikki on ihmisistä kiinni. 

Emmi Parviaisen kirjailija Laura © Tommi Mattila

Julkaistu 6.3.2010 Hämeen Sanomat

Kommentit

  1. Samassa näytöksessä oltiin, harmi ettei törmätty! Samoin mietin videomäärää alussa, mutta sitten tilanne muuttui. Ihan varauksetta en ihastunut, vaikka paljon hyvää, kuten näytteleminen ja musiikki, niin kuin sanot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Panin pitkään hanttiin, enkä pitänyt videomäärästä, mutta jokin näyttämötekstin spiraalimaisessa rakenteessa kiehtoi niin, että pohdin edelleen näkemääni.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lokki – Kansallisteatteri